Ahmimista vai normaalia?

Niin se arki vaan jatkaa rullaamistaan. Tämä viikko on sujunut jo paljon seesteisemmissä merkeissä kuin edellinen. Läskiahdistus ja halu laihduttaa ovat pikkuhiljaa hellittäneet otettaan, kun ajatukset ovat suuntautuneet kesään ja lomaan. Tasan vuosi sitten tähän aikaan jännitin kuollakseni pääsykokeita ja yritin hillitä pakokauhua rajoittamalla syömistä. Nyt jännitän vuoden viimeistä tenttiä, mutta en kuollakseni enkä ainakaan rajoita syömistä. 

Eilen oli taas toimintaryhmän tapaaminen. Valmistimme yhdessä kokonaisen aterian pääruokineen, salaatteineen ja leipineen, jälkiruokaa unohtamatta. Ja pääruoka ei tosiaan ollut mikään kevyt keitto, mihin olen tottunut, vaan falafelpyöryköitä ja kuskusia. Kun olin syönyt vielä palan itsetehtyä leipää ja avokado-salaattia, teki jälkiruuan kanssa vähän tiukkaa. Ryhmän tarkoitus on kuitenkin noudattaa normaaleita annoskokoja ja ateriasuunnitelmaa, joten jälkkärikin piti syödä, housunnapin puristuksesta huolimatta. 

Vaikka ryhmän jälkeen olo oli lähes tukalan täysi, parin tunnin päästä oli taas kauhea nälkä. Olin aluksi - myönnettäköön - suunnitellut syöväni vain aamiaisen, lounaan toimintaryhmässä ja iltapalan, koska ryhmän ateria oli niin runsas. Kun äiti sitten illalla ehdotti täytettyjä bageleita, yllätin jopa itseni ja suostuin. Bagel ei kuitenkaan sekään riittänyt täyttämään vatsaani, ja iltapalalla puurolautasellisen, 2 leivän, omenan ja jäätelötuutin jälkeen kaipasin vielä jotain. Päädyin proteiinipatukkaan. Nukkumaan kävin kylläisenä ja tyytyväisenä, enkä yhtään ähkyssä, vaikka olin syönyt kuin hevonen.

Ilman ahdistusta näin suurista ruokamääristä en sitten loppujen lopuksi selvinnyt. Aamulla tuntui turvonneelta ja soimasin itseäni "repsahtamisesta". Aloin jopa ajatella, että edellispäivän syömiset voisivat määriltään olla melkein ahmimista, mikä on jo pitkään ollut yksi pahimpia pelkojani. Ahdistukseta ja pelosta huolimatta en ole antanut periksi. Tänäänkin olen noudattanut ateriasuunnitelmaa ja välipalalla söin korvapuustin. Painoon suhtaudun ristiriitaisesti: yritän tosissani saavuttaa normaalipainon, mutta vaa'alla toivon aina näkeväni pienemmän lukeman. Niin tai näin, ruokamäärät ovat ainakin riittäviä...

Fall down seven times, stand up eight

No niin. Muutaman päivän sitä joutui soutamaan ja huopaamaan. Oli hetkiä, kun luovuttaminen ja sairaaseen maailmaan palaaminen tuntuivat oikealta ratkaisulta kaikkiin ongelmiini. Sitten vietin pari ikimuistoista päivää Turussa opiskelijatapahtumassa, ja ajatukset lähtivät ihan uusille radoille. Jos olisin viime kesänä jatkanut laihduttamista entiseen malliin parantumispäätöksen sijaan, en mitä todennäköisimmin olisi ollut Turussa. En olisi istunut auringonlaskussa jokilaivan kannella, en tanssinut pilkkuun asti baarissa, en nauranut vatsa kippurassa ystävieni kanssa. Parin ihanan päivän ajan sain elää kuin kuka tahansa nuori, nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta ilman kehoahdisusta ja itseinhoa. Laihdutus ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Valitettavasti elämä ei voi olla koko ajan turkua ja opiskelijabileitä. Laihdutus-ajatukset tulivat takaisin palattuani kotiin tuttuihin rutiineihin (ja istuttuani samassa bussissa anorektisen laihan tytön kanssa matkalla Turusta kotiin). Periksi en kuitenkaan anna. Olen syönyt ateriasuunnitelman mukaan ja paino on pysynyt samoissa lukemissa. Tänään söin jopa vapaasta tahdostanu toimintaryhmässä ahdistusta aiheuttaneen Classic-jäätelön. Terve minä kiittää, sairas minä ei. Painonnostoprojekti sen sijaan ei etene, sillä ihan painon ylläpito vaatii tällä hetkellä niin paljon ponnistelua. Sairas minä kiittää, terve minä ei. 

Ensi viikolla on hoitokokous ja toimintaryhmä, jotka varmasti kannustavat taas terveelle polulle. Erään lukijan innoittamana suunnitelmissa on myös listata asioita, jotka motivoivat nostamaan painoa ja jättämään sairauden taakse. Motivaatiota tosiaan tarvitaan, niin vahvoja syömishäiriön aiheuttamat ajatukset tällä hetkellä ovat. Haluaisinkin kuulla, mikä teitä lukijoita kannustaa valitsemaan terveyden sairauden sijaan. Mikä estää palaamasta sairaisiin tapoihin? Miksi haluatte parantua? Koska luovuttamaanhan tänne ei tultu, eikös niin? ;)

Saako jo luovuttaa?

Ahdistaa. Pitkään olen ollut aika tyytyväinen kehooni enkä ole kaipaillut sairaita aikoja. Olen ollut motivoitunut, yrittänyt oikeasti nostaa painoa ja ajatellut olevani kaiken kaikkiaan kaukana anoreksiasta. En ole yli kolmeen vuoteen saanut nauttia näin psyykkisesti ja fyysisesti terveestä jaksosta elämässäni. Nyt sekin jakso päättyi. 

Olin eilen kaverini kanssa kävelyllä, kun vastaan lenkkeili eräs tyttö yläasteeltani. Tyttö on aina ollut silmissäni lähestulkoon täydellinen: hänellä on pitkät blondit hiukset, tosi paljon kavereita, satoja seuraajia Instagramissa, ihana tyyli ja aina hymy huulilla. Nyt tyttö oli vielä kaiken muun lisäksi laihtunut. Ja paljon. Tiedän, että anorektisen laihojen ihmisten ihailu on sairasta, mutta en voi itselleni mitään. Koko kävely meni piloille, kun en saanut mielestäni tytön tikkujalkoja ja rintakehästä paistavia luita. 

Illalla mietin edelleen tyttöä ja laihdutus-ajatukset mellastivat päässä. Sitten päädyin vielä lukemaan suosikkiblogiani, jonka kirjoittaja on jo pitkään pyörinyt liian laihan ja luonnostaan hoikan välillä. Uusissa kuvissa bloggaaja oli yhtä kaunis kuin aina, paksuine hiuksineen ja siroine kasvoineen. Hän oli myös silmiinpistävän laiha. Ohuen ohuet käsivarret, kaventuneet kasvot, kilometrin mittainen rako reisien välissä. Tässä vaiheessa purskahdin itkuun ihan pelkästä itseinhosta. 

Miksi ihmeessä lihotan itseäni, jos laihanakin voi olla kaunis, menestyvä ja täydellinen? Olen taistellut syömishäiriötä vastaan ja odottanut elämäni muuttuvan jotenkin paremmaksi painonnousun ja syömisen myötä, mutta tosiasiassa mitään radikaalia mullistusta ei ole tapahtunut. Ainoa muutos on vajaan kuuden kilon painonnousu ja kasvaneet ruokamäärät. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, olin yhdeksän kuukautta ja kuusi kiloa sitten paljon tyytyväisempi elämääni. Ei tarvinnut katsella löllyviä reisiä ja mahamakkaraa ja pulleita käsivarsia ja turvonneita poskia. 

Luovuttaminen on pyörinyt mielessä. Laihduttaminen ei ole kivaa, mutta laihtuminen on. Olen niin väsynyt taistelemaan syömishäiriötä vastaan.

Toimintaryhmässä

Ekasta toimintaryhmätapaamisesta selvitty! Kuten eilen päätin, menin ryhmään positiivisella asenteella, olinhan itse ehdottanut osallistumista omahoitajalle. Päivä oli kaikin puolin otollinen ensimmäiselle tapaamiselle. 

Herätessä pari päivää jatkunut turvotus oli poissa, ja oli ihanaa syödä aamiaista pitkästä aikaa nälkäisenä. Motivaatiota toipumiselle sain, kun aamulenkillä vastaan tuli noin kolmekymppinen, anorektisen laiha nainen lastenrattaiden kanssa. En missään tapauksessa haluaisi olla samassa tilanteessa kymmenen vuoden päästä. Ennen tapaamista kävin vielä koululla lounaalla, mitä en vuosi sitten olisi mistään hinnasta tehnyt, sillä ryhmässä oli tiedossa yhteinen välipala. Kaiken kaikkiaan tunsin oloni hyväksi: viihdyin kehossani, ruoka maistui hyvältä, en kaivannut laihuutta tai sairaita aikoja. 

Vaikka meninkin ryhmään niin hyvillä mielin, jännitin aika tavalla. Onneksi pelko sairaan laihoista ryhmäläisistä oli turha: kaikki olivat ainakin silmämääräisesti normaalipainon rajan tuntumassa. Välipalaa en etukäteen ollut osannut jännittää, sillä olen sinnikkään harjoittelun myötä tottunut kaikenlaisiin herkkuihin korvapuusteista suklaapatukoihin. Jostain syystä jännitys ja ahdistus kuitenkin nousivat pintaan, kun käteeni työnnettiin tummasuklaa-kinuski Classic. Hetkessä taannuin takaisin sairaimpien aikojen toimintamalleihin. Litkin vettä, luin uudestaan ja uudestaan ravintosisältöä, heiluttelin jalkojani. Ehkä ahdistukseen vaikutti osastoajoilta tuttu ryhmähuoneena toimiva keittiö, ehkä muiden ryhmäläisten säikähtäneet ilmeet. Niin tai näin, jäätelö ei ollut mikään nautinto ja jälkikäteen ahdisti aika tavalla.  

Ahdistus ja kompensaatioajatukset onneksi hiljenivät, kun avasin suuni ja kerroin anorektisista ajatuksista. Muut ryhmäläiset pystyivät samaistumaan tunteisiini. Yhdessä totesimme, että oli tällaisia herkkuja ennenkin syöty, eikä tähän mennessä ainakaan kuoltu :D Kotona hylkäsin houkutuksen syödä pelkkää puuroa päivälliseksi ja otin ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan nakkikeittoa kahdella leivällä. 

kuva

Ryhmä tapaa viikoittain, ja joka kerralle sovitaan henkilökohtainen tavoite. Oma tavoitteeni ensi kerralle on viikon ajan syödä joko lounaalla tai päivällisellä ainaisen keiton sijaan kiinteää ruokaa. Tavoite voisi myös edistää painonnostoprojektiani, sillä tänä aamuna punnituksessa olin taas lipsunut 49 alle. Oikeastaan voin melkein sanoa odottavani ensi viikon ryhmää :)

Jännittää

Huomenna on jännittävä päivä. Aloitan syömishäiriöklinikan järjestämässä toimintaryhmässä. Olen tasaisin väliajoin kokeillut jos jonkinlaisia ryhmiä, mutta tähän asti on aina joko ajoitus tai aihepiiri ollut huono. Viime keväänä olisin halunnut istua nenä kiinni pääsykoekirjoissa ympäri vuorokauden, ja ryhmissä kävin lähinnä hoitohenkilökunnan ja vanhempien mieliksi. Koska motivaatio tuli ulkopuolelta, ei liene vaikea arvata lopputulosta. Tapaamisia jäi välistä, paino laski, valheet veivät mukanaan. 

Tuntuu hassulta aloittaa ryhmässä, jonne on omasta tahdostansa ilmoittautunut. Tavallaan olen aika innoissani. Pääsen haastamaan itseäni turvallisessa ympäristössä, muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Toisaalta juuri "ne muut" pelottavat. Mitä jos kaikki paitsi minä ovat tikkujalkaisia keijukaisia? Olen päässyt jo paljon eteenpäin ja pystyn jo jotenkuten hyväksymään suuremman kehon, mutta vertailu ja kilpailu ovat edelleen heikkouksiani. Apua. 

Niin tai näin, aion olla huomenna positiivisella mielellä. Ja ryhmänhän voi aina keskeyttää, jos koen sen olevan enemmän hidaste kuin tuki toipumiselleni. Nyt kuitenkin pari jaksoa Gossip Girliä ja lasi Pepsi Maxia. Ihanaa iltaa kaikille!

Elämä on varjoa ja valoa

Ihan kuten viime päivien sää, mielialani ovat heilahdelleet laidasta laitaan. Välillä paistaa aurinko ja elän elämäni parasta aikaa, hetken päästä sataa räntää ja olen onneton. Vappunakin ehdin käydä läpi molemmat ääripäät. Iloitsin auringonpaisteesta ja yllättävän lämpimästä säästä. Vuodatin pari onnenkyyneltä, sillä saan opiskella unelmieni alaa ja vetää juuri oikean väriset opiskelijahaalarit päälleni. Nautin kuohuviiniä ystävieni kanssa Havis Amandan luona. Juhlin pitkän kaavan mukaan ja aamulla raahauduin Ullanlinnanmäelle vappubrunssille. 

Toisaalta ahdistuin, kun eräs anoreksiaa sairastanut opiskelukaveri söi Mäkin hampurilaisestaan juuri ja juuri puolet, kun itse söin saman hampurilaisen ja jäätelön. Itkin yöllä, sillä ikävöin toiseen kaupunkiin muuttanutta parasta kaveriani. Pelkäsin - ja pelkään jatkuvasti - etääntyväni rakkaista lukiokavereistani. Samalla otan kauheasti paineita uusien opiskelukavereiden kanssa ystävystymisestä, koska en koko ajan tunne kuuluvani joukkoon. 

Vapun juhlintaa varjosti myös riita syömisistä ja painosta vanhempieni kanssa. Viikon alussa vanhempieni luona isäni pakotti minut yllättäen vaa'alle. Myönnettäköön, että olen huijannut painoni olevan jonkin verran korkeampi kuin se todellisuudessa on. Lukeman ilmestyessä näytölle hermostui sekä isä että minä. 49,5. Isän mielestä luku oli ihan liian pieni, itse kauhistuin painonnousua, vaikka tiedostin vaatteiden tuovan lisäpainoa. Nyt en saa mennä edes käymään vanhempieni luona, ennen kuin painan vähintään 2 kiloa enemmän. Pilaan kuulemma perheemme elämän. 

Syöminen tuntuu ihan hyvältä, 2 kilon painonnostaminen ei. Nyt on kuitenkin vaan luotettava, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko.

Ruokapäiväkirja juhlapäivänä

Ja juuri kun pääsin sanomasta, että nyt alkoi tavallinen arki :D Keskiviikkona olin opiskelijajuhlissa ja eilen perjantaina sukujuhlissa. Molemmissa oli tarjolla sekä suolaisia että makeita herkkuja, ja onnistuin mielestäni aika hyvin aterioiden kokoamisessa. Koska keskiviikkona keskityin vähän muihin asioihin kuin ruokien kuvaamiseen, ruokapäiväkirja on eilisistä juhlista. 

Aamiainen klo 8.00

lautasellinen kaurapuuroa voisilmällä, pala saaristoleipää juustosiivulla, tomaatilla ja salaatilla, lasi vettä, lasi sokeritonta mehua, omena

Lounas klo 12.00 

lautasellinen siskonmakkarakeittoa, 2 ruisleipää, joiden päällä sinappia, porkkanaa, lasi sokeritonta mehua

Juhlissa klo 18.30

2 palaa itsetehtyä pizzaa (kuvassa näkyy vain toinen pala, koska otin lisää!)

vähän tsatsikia

pastasalaattia

fetasalaattia

3 lasia kivennäisvettä

pala mansikkakakkua, muffinssi, 5 karkkia, teetä 

pari kulausta kuohuviiniä

Iltapala klo 23.00

lautasellinen kaurapuuroa voisilmällä, 2 ruisleipää kalkkunaleikkeellä, tomaatilla ja kurkulla, lasi sokeritonta mehua, lasi vettä, omena, proteiinipatukka

Mitäs sanotte? Jostain syystä otin iltapalan lisäksi vielä tuon proteiinipatukan, vaikka syömiset eivät olleet jääneet alakanttiin. Oikeastaan juhlien takia tuli varmaan saatua enemmän energiaa kuin normipäivänä. Vaikka menin tyytyväisen kylläisenä nukkumaan, aamulla ahdistus eilisen syömisistä ja ylimääräisestä proteiinipatukasta alkoi kalvaa. Pelkäsin, että kärsisin koko päivän tukalasta ja ähkystä olosta. Huoli oli kuitenkin turhaa, sillä nälkä on huudellut jopa tavallista kovempaa. Joko nälän tunne on ihan sekaisin tai sitten aineenvaihdunta on taas ottanut lisää kierroksia. Mene ja tiedä, mutta ahdistus ainakin lähti melkein yhtä nopeasti kuin tulikin. 

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! Nauttikaa keväästä :)